Olen aina pitänyt tarinoista. Tämä on sellainen inhorealistinen aikuisten tarina siitä, kuinka perhe osti rintamamiestalon ja mitä sitten tapahtui.

Talo oli yksinäinen ja vain satunnaisesti vierailtu melkein neljä vuotta, ennen kuin meidän perhe ihastui siihen ja päätti pistää hynttyyt yhteen. Paljon pahaa oli ehtinyt tapahtua vuoden 1953 ja vuoden 2015 välissä ja osaa tästä pahasta tämä perhe yrittää lieventää tai parantaa.

Louhikko

Taloa on kuitenkin myös rakastettu näiden vuosien aikana, eikä mitään peruuttamatonta (ainakaan vielä ilmennyttä) ole tehty. Tämä on meidän perheen suuri seikkailu, maailmanympärimatka, kärsimysten tie, tunteiden vuoristorata eli kuten muut sitä kutsuvat: elämä.

Louhikon sauna/verstas/puuvaja

Meillä huumori harvoin on liian kuivaa ja mustaa (kahvi saattaa joskus olla, jos allekirjoittanut joutuu sen keittämään). Meillä riidellään, huudetaan, halataan, suukotellaan, pyydetään ja annetaan anteeksi. Meillä vanhemmat ovat liikaa kotona (Teinin mielestä), liian ankaria ja muutenkin ihan vaan mitään ymmärtämättömiä fossiilisia idiootteja. Meillä ovi on harvoin lukossa ja aina keitetään kahvit (katso ystävällisesti edellinen maininta kahvista) käymään piipahtaville.

Usein tapahtuu niin, että itse tein ja säästin... Joskus onnistuu, aina ei, mutta sitten kokeillaan uudestaan ja toivotaan parasta (pelätään pahinta). Haluaisimme elää hitaasti ja rauhassa, ikävä kyllä usein elämä puuttuu peliin ja elämme nopeasti (joskus pikakelauksella) emmekä todellakaan rauhassa. Parhaiten onnistuu kun pysähtyy pieneksi hetkeksi keskelle arjen hulinaa ja on. Tämän blogin tarkoitus on aina välillä olla SE hetki ja päiväkirja, jotta muistamme ne muut hetket vielä myöhemminkin.

Meillä mennään siis elämä edellä, vaikka sinne kuuluisaan puuhun...